Minä rakastan todellisuuden kanssa leikkimistä. Ja unen. Ja kaikkeuden. Minä rakastan sitä, kun itsekin katoaa siihen haaveuneen, kun myös itse tippuu alemmas ja alemmas niitä kerroksia, joita oma mieli kokoajan kutoo. Minä rakastan sitä, kun joku katsoo minua silmiin eikä tiedä yhtään mitä ajatella, samalla kun mä katson sitä silmiin, tietäen kaiken mitä sen pitäisi ajatella. Kaiken mitä se ajattelee. Minä rakastan sitä, kun joku kuuntelee minua, eikä tiedä mikä on totta ja mikä ei. Minä rakastan kun joku alkaa vihdoin ymmärtämään, ettei se tiedä musta mitään.
Vaikka minä tiedän siitä kaiken.
Kunnes minä tipun takaisin maanpäälle. Minä tajuan, että tämä on kaksisuuntainen juttu. Entä jos minä en oikeasti ole oikea? Jos minut on vain joku kirjoittaja kehittänyt? Keksinyt elämäntarinan. Kehittänyt luonteen. Puhaltanut minuun elämän. Niin. Entä jos nämä kaikki, on vain minun ajatuksia paperilla, joita joku tuolla ylhäällä kutoo näppärästi ympärilleni, enkä tiedä etteivät nämä edes ole omia ajatuksiani.
Istun tuolillani, kirjoittaen jotain, kuten yleensä. Kuten oma kirjoittajani. Kun kirjoitan nämä ajatukset nyt tähän, kun näppäilen nämä kirjaimet tyhjälle sivulle, luonko paradoksin jossa luomani henkilön on pakko kirjoittaa samaa kuin minä juuri nyt? Ovatko nämä juuri henkilöni viimeiset ajatukset kirjan lopussa, joihin kirja jää ilkikurisesti hillumaan vielä hieman ilmaan, jättäen lukijan ihmetyksen pauloihin?
Vai onko kirjoittajallanikin kirjoittaja? Mistä tämä alkaa? Olenko itse sen aloittaja? Vai loppuuko tämä tähän? Entä lukijani? Ovatko hekin todellisia? Niin, mikä on todellista? Jos ajattelen, olen olemassa. Mutta jos kuvittelen pojan, jonka mielestä autojen kuuluisi olla punaisia, ajatteleeko tuo poika silloin? Ja kun hän ajattelee näin, tulee hänestäkin todellinen? Ja kun tuo poika on todellinen, täytyy hänenkin ympärilleen rakentua uusi, todellinen maailma.
Niin, mitä suuremmat ovat ajatukset, sitä tarkemmaksi maailmat tulevat. Jokaisessa ihmisessä elää todellisuus. Mutta, onko ihmisiä olemassa? Olemme kaikki ansassa. Koska ketään meistä ei ole olemassa. Mutta kaikki olemme olemassa. Kuinka herkullisen ristiriitaista. Entä valheet? Jos sanon yhdenkin valheen, luonko silloinkin todellisuuden, joka perustuu tuohon valheeseen? Ja mikä on valetta? Ja kuinka todistaa se? Onko mikään valetta?
Olenko minä valetta?
Sinulla on valta.
Sinulla on Minun sanani.
Eikä muuta.
Joten mene. Tämä on viimeinen ajatukseni, jonka jälkeen tämä todellisuus himmenee, katoaa pimeyteen ja lukija sulkee kirjan. Kaikki loppuu. Kunnes kirja avataan uudestaan.
Ja niin todellisuus syntyy.
